Valo vähenee, Mafia heräilee ja koulujen alun mediakatsaus

Uusi lukuvuosi on Jyväskylänkin yliopistossa virallisesti alkanut pari viikkoa sitten ja pian jo kirmataan kampuksen komeissa ruskaisissa maisemissa. Myös Herätyskellomafia alkaa nostaa aktivaatiotasoaan. Nyt on esimerkiksi jo lunastettu esiintymispaikka Jyväskylän opettajankoulutuslaitoksen Visioita tulevaisuuden koulusta -seminaariin (26.9.2013) ja valtakunnallisille Kasvatustieteen päiville (20.-22.11.2013), sekä valmisteltu syksyn muitakin ohjelmanumeroita. Stay tuned!

Tämän ulostulon lisäksi tarjoamme tähän saumaan vielä hieman linkkikoontia viime aikoina mediassa esiintyneistä koulun muutostarpeita käsittelevistä kirjoituksista. Helsingin Sanomat on viimeisen kuukauden sisällä kunniakkaasti julkaissut monta juttua aiheen tiimoilta, viimeisimpänä Jyväskylän OKL:n varajohtaja Matti Rautiaisen vieraskynästä lähteneen hienon pääkirjoituksen tämän päivän Hesarissa. Maamme suurimman sanomalehden tekstien lisäksi ohesta pääsee myös pariin teemaan sopivaan tuoreeseen bloggaukseen.


1) Rautiainen & Räihä: Kouluissa on annettava enemmän valtaa oppilaille (HS pääkirjoitus 14.8.2013)

2) Luoma-aho: Kotikoulu on suojelunhaluisten vanhempien valinta (HS Sunnuntai 11.8.)

3)Kaseva: Entä jos koulussa ei olisi kokeita? (HS pääkirjoitus 6.8.)

4)Tontti: Vain esimerkillä voi kasvattaa (HS kolumni 24.7.)

5)Luoma-aho: Ihan ite opettelin - korvaako itseopiskelu yliopiston? (HS Sunnuntai 15.7.)

6)BLOGGAUS kokeneelta turkulaiselta luokanopettajalta, jolla missio on uudistaa koulua

7) BLOGGAUS Turun vapaa koulun projektin johtajien matkasta, kokemuksista ja annista Euroopan demokraattisen koulujen liiton konferenssista Hollannissa 28.7.-5.8.2013 (eka blogiteksti aiheesta 28.7. ja vika 5.8.)

Unelmien Varjoakatemia ja muita kesätunnelmia

Kevätlukukausi on päättynyt ja tänään eletään kesäkuun ensimmäistä päivää. Toukokuun puolella koettiin  vielä yksi varjo-opetus, kun Olli Lukkari saapui kanssamme unelmoimaan Varjoakatemiaan. Tässä viestissä lisäksi joitain ajatuksia syksyä silmällä pitäen. Kevät oli hyvä ja syksystä tulee vielä parempi, nyt onnellista kesän aikaa!


Torstai 16.5.2013: Varjoakatemia goes dreaming

Kevään viimeinen Varjoakatemia oli toivoa täynnä, kun tiedekuntamme oma unelmien mies Olli Lukkari saapuu alustamaan ja keskusteluttamaan elämän kantavasta voimasta, unelmista. Viisas ja inspiroiva Olli ylläpitää ihmisten unelmia julkaisevaa Post Our Dreams -sivustoa ja on pitänyt ihmisten unelmista myös jo monia näyttelyitä, wou!

      Olli Lukkari

Mitkä ovat sinun unelmasi, entä pelkosi?
Kuinka sinä kohtaat unelmasi ja seuraat niitä?

Näihin ja moniin muihin kysymyksiin kuultiin ihmisten vastauksia Varjoakatemian dialogisessa ja lämminhenkisessä oppituokiossa, jossa läheisyyden pauloissa saatiin kuulla myöskin mielenkiintoisia annoksia ihmisten menneisyyksistä. Todettua tuli esimerkiksi, että unelmien ja vaikeiden asioiden kohtaamista on helppo paeta, varsinkin jos meidät kasvatetaan niistä piittamattomuuteen. Kenties hienoin kela oli unelmien seuraamisen vertaaminen kirjan spontaaniin kirjoittamiseen - kirjailijalla on mielikuva mitä tässä luvussa tulee tapahtumaan, mutta hän ei vielä tiedä juuri yhtään, millainen seuraava luku on.                        







Kuten kuvista näkyy, hakeuduimme ulos auringonpaahteeseen. Siksi poikkeuksellisesti tällä kertaa ei videoita Varjoakatemiasta, vaan kuvia.
Kiitos vielä osallistuneille!


"Birds born in a cage think flying is an illness.”
- Alejandro Jodorowsky



Lähitulevaisuus näyttää valoisalta

Kaiken kaikkiaan Herätyskellomafian kevät on ollut onnistunut, ja näyttää siltä, että vuoden alussa perustettu ryhmittymä on jalkautunut kampukselle jäädäkseen. Myös opettajankoulutuslaitos näyttää arvostavan ryhmämme kriittistä toimintaa, sillä tätä nykyään Herätyskellomafiassa toimimisesta saa myös opintopisteitä. Tulevana syksynä alkaa myöskin Herätyskellomafian ensimmäinen kokonainen lukuvuosi, joka vaikuttaa jo tältä erää lupaavalta! Viimeistään syksyllä Herätyskellomafiassa alkaa myöskin asiantuntijoiden ohjaama kasvatusfilosofian ja kasvatusetiikan lukupiiri, jonka tarkoituksena on paikata tutkintojemme kasvatusfilosofista anemiaa. Myös monia tempauksia on jo syksylle suunniteltu... pysy siis kuulolla ja muista, että ryhmään on mahdollista myös liittyä! :)

JA huomioi myös alkusyksystä heti iskevä opettajankoulutuslaitoksemme edistyksellinen Visioita tulevaisuuden koulusta -hanke torstaina 26.9.2013! Siihen on toki vielä aikaa, mutta skarppina täytyy kesällä olla, sillä jos haluat tapahtumassa tuoda oman näkökulmasi esiin, niin viimeinen ilmoittautumispäivä on 16.8. ! Myös myöhemmin ehtii mukaan, jos pelkkä retkelle osallistuminen kiinnostaa. Koko päivän kestävällä visiointiretkellä etsitään tulevaisuuden koulua ympäri Keski-Suomea - tai siis ME unelmoimme, etsimme ja toivottavasti myös löydäme tulevaisuuden koulun. Meininki on tämä:
Mikä turhauttaa sinua nykykoulussa? Onko aika tehdä jotain? On.

Hyvää kesää!

Keväinen flashmob ja Pink Floydin haamu

Tiistai 23.4.2013

Muistatko rockyhtye Pink Floydin? Yhtyeen haamu on nähty kummittelemassa kampuksellamme. Kolmekymmentäneljä vuotta sitten Pink Floyd julkaisi legendaarisen The Wall albuminsa, josta löytyy muun muassa menestyskappale Another Brick in the Wall. Tämä väkevä ja edelleen ajankohtainen kappale kirjoitettiin aikoinaan kritiikkinä yksilöitä kesyttävää ja yhdenmukaistavaa koulutusjärjestelmää ja massakasvatusta vastaan. Mitä nykyisestä koulujärjestelmästämme tulisi sitten tämän laulun valossa ajatella nyt 34 vuotta myöhemmin?

"We don't need no education.
We don't need no thought control.
No dark sarcasm in the classroom.
Teacher leave them kids alone
Hey! Teacher! Leave them kids alone!
All in all it's just another brick in the wall.
All in all you're just another brick in the wall."

Kasvatuksessa on perinteisesti painotettu kuria: kiltteyttä ja tottelevaisuutta on pidetty kasvatettavan hyveenä. Kurin kasvun kannalta hyvänä puolena on pidetty turvallisia rajoja, mutta sitä on myös aiheesta kritisoitu yksilöllisyyden tukahduttamisesta. Liian vapaata kasvatusta on taas kritisoitu siitä, että se jättää varttuvat lapset heitteille antaessaan heille liikaa vapautta. Mitä tästä kaikesta sitten pitäisi ajatella? Miksi Herätyskellomafia on vuonna 2013 halunnut tuoda luennolle Pink Floydin aaveen?

Mikä oli sitten flashmobimme tarkoitus? Ainakin herättää pohtimaan tiettyjä kriittisiä kysymyksiä. Emme olleet siis liikkeellä niinkään mollaammassa koulutustamme tai väittämässä sen olevan läpimätä. Kysymysmerkki on kuitenkin lopulta huutomerkkiä tärkeämpi. Millaista aikuiskasvatusta me täällä yliopistolla tarvitsemme? Tarvitsemmeko edelleen aikuiskasvatusta ja opettamista ylhäältä päin, jossa joku tietää meitä paremmin? Vai tarvitsemmeko enemmän kasvamaan saattamista ja tasa-arvoisten toisiaan arvostavaa vuorovaikutusta? Tarvitsemmeko tallettavaa kasvatusta, jossa

"1) Opettaja opettaa, ja oppilaita opetetaan.
2) Opettaja tietää kaiken, ja oppilaat eivät tiedä mitään.
3) Opettaja ajattelee, ja oppilaat ovat ajattelun kohteita.
4) Opettaja puhuu, ja oppilaat kuuntelevat nöyrinä.
5) Opettaja pitää kuria, ja oppilaat alistuvat.
6) Opettaja tekee valintoja vaatien niiden hyväksymistä, ja oppilaat tottelevat.
7) Opettaja toimii, ja oppilailla on harhakuva toiminnasta opettajan toiminnan kautta.
8) Opettaja valitsee opetusohjelman sisällön, ja oppilaat (joiden mielipidettä ei kysytä) omaksuvat sen.
9) Opettaja samastaa tiedon auktoriteetin omaan henkilökohtaiseen auktoriteettiinsa, jonka hän asettaa oppilaiden vapautta vastaan.
10) Opettaja on oppimisprosessin subjekti, kun taas oppilaat ovat pelkkiä objekteja."
-Paulo Freire, Sorrettujen pedagogiikka

Onko opinnoissamme riittävästi vapautta? Saammeko ohjata omaa oppimistamme riittävästi vai holhotaanko meitä liikaa? Toisaalta, jos meille annetaan tilaisuus itseohjautuvaan oppimiseen, tartummeko opiskelijoina näihin tilaisuuksiin vai tyydymmekö mieluummin lapsen asemaan? Haluammeko kriittistä aktiivisuutta vai onko lopulta kuitenkin kaikkien kannalta helpompaa passiivisesti vastaanottaa ja lusia luennolla hiljaa? Voisi kuvitella, että aikuisina pystyisimme ottamaan huomattavasti enemmän vastuuta omasta oppimisestamme kuin lapsena - olemmehan oppimisen tulevia asiantuntijoita yhteiskunnassamme! Muistuttavatko oppimisympäristömme kuitenkin vielä yliopistossakin liikaa ekaluokan tunteja, jossa edessä oleva tietää parhaiten? Haluammeko edes kasvaa omasta oppimisesta vastuun ottaviksi aikuisoppijoiksi?

"All in all you're just another brick in the wall" - mitä tämä oikein tarkoittaa? Mikä ihmeen tiili ja millä hiivatin seinällä? Löytyisikö yksi mahdollinen vastaus yliopistollamme lisääntyneestä markkinaorientaatiosta? Olemmeko nykyään opiskelijoina laitoksellemme yhtä kuin 55op vuodessa? Vai olemmeko jotain enemmän? Ollaanko meistä kiinnostuneita muuten kuin rahasäkkinä? Ollaanko meistä kiinnostuneita ihmisinä vai shekkeinä? Esimerkiksi OKL:ssä on joukko yleisen haun kautta tulleita POM-opiskelijoita, jotka eivät suorita kokonaista tutkintoa, vaan ainoastaan POM-opinnot, joilla he saavat luokanopettajanpätevyyden. Tätä ryhmää kohdellaan nykyään toisinaan toisen luokan kansalaisina, koska he tarkoittavat laitokselle pelkkiä menoja. Erityisesti muutama nimeltä sanomaton henkilökunnasta kohtelee tätä joukkoa hyvin kylmästi ja tylysti sekä on muun muassa kieltäytynyt antamasta kyseisille opiskelijoille opinto-ohjausta, mikä tuntuu hyvin kyseenalaiselta. Ei ihme, että nämä opiskelijat eivät halua mainita omaa opintopolkuaan, vaan joutuvat jopa häpeämään ja peittelemään omia "itsekkäitä valintojaan". Tulisiko tätä ryhmää kuitenkin kohdella ihmisarvoisesti ja kohteliaasti sen sijaan että heitä kohdeltaisiin kuin koiria? Onko kohtuullista syyttää opiskelijaa siitä, että hänen opintopolkunsa ei sovi laitoksen ja yliopiston rahoitusjärjestelmään? Onko sivistys edelleen kampuksella opiskelijoiden tehotuotantoa tärkempää vai menneiden talvien lumia? Tehdäänkö meistä tiiliä yhä enemmän yrityksen logiikalla toimivan yliopiston seinälle?

Astumme saliin, alamme soittaa ja kysymme laulun muodossa: minkälaista kasvatusta tarvitsemme? Emme ole enää lapsia. Tämä tarkoittaa sitä, että meitä ei tulisi myöskään kohdella lapsien tapaan, eikä meidän itse tulisi käyttäytyä kuin avuttomat lapset. Flashmobissamme kukitettu Matti Rautiainen, joka on tunnettu eloisana luennoitsijana, kuittasi tempauksemme humoristisesti: "Me ollaan aikuisia eikä lapsia: voidaan jatkaa vanhaan malliin". Mutta olemmeko me todella aikuisia, käyttäydymmekö opiskelijoina kuin aikuiset? Puhummeko omalla äänellämme vai puhuuko meidän äänellämme ympäröivä yhteisömme, joka on ottanut meidät kouluvuosien myötä äänitorvekseen?

Kasvatus on kuin Pink Floydin musiikkivideolla heiluva vasara: sen avulla voi sekä rakentaa että tuhota. "We don't need no thought control": on selvää, että emme tarvitse sosialisaatiota ylikorostavia oppimisympäristöjä, joissa meistä koulitaan kroonisen kilttejä, lammasmaisen alistuvia ja vastuuta pelkääviä käskyläisiä. Tällaista ylisosiaalistumista eivät tarvitse tulevaisuudessa omat oppilaammekaan, koska se johdattaisi heidät sokeaan, järjettömään tottelemiseen autonomisen järjenkäytön ja elämän sijasta. Tarvitsemme joustavuuden ja yhteistyökykyisyyden lisäksi toisinaan myös kykyä olla tottelematon, kykyä kieltäytyä toiminnasta, kykyä sanoa ei. Kaikkeen ei pidä sopeutua, eikä kaikkea tarvitse niellä. Kaikkea ei myöskään tarvitse aina kroonisesti epäillä ja haukkua! Nouskaamme opintojemme aika täyteen pituuteemme, voittakaamme oma voimattomuutemme, tulkaamme aikuisiksi. Asettukaamme voimistuvaa akateemista markkinadiktatuuria vastaan, ettei rahasta olisi kampuksella ihmistä korkeampi arvo.

Pink Floydin ovela kaksoiskielto "We don't need no education" kumoaa itsensä. Paljastaako tämä koko asian ytimen: tarvitsemme sittenkin kasvatusta. Emme siis halua, että meitä jätetään heitteille, vaan tarvitsemme koulutustamme. Emme kuitenkaan tarvitse yksilöllisyytemme kesyttämistä ja täydellistä massaan sulautumista, jossa olemme menettäneet kykymme ajatella kriittisesti ja asettua vastarintaan. Omaksukaamme tästäkin huolimatta yhteisössämme vallitsevia arvoja ja normeja, mutta koetelkaamme niitä ensin kriittisesti ja korvatkaamme väljähtäneet paremmilla. Halutessamme muutosta meidän täytyy opiskelijoina olla valmiit perustelemaan kantamme uskottavasti sen sijaan että huutaisimme vain "Muutos! Muutos". Jos opintomme ovat joiltain osin huonoja, meidän ei tarvitse sietää sitä suljetuin huulin, vaan voimme opetella yhdessä kehittämään korkeakoulupedagogiikkaa ja kasvaa siinä sivussa kasvatusalan muutostoimijoiksi. Ja jos meitä kohdellaan kuin rahasäkkiä, vaatikaamme takaisin ihmisyytemme.

Varjoakatemiassa koulutuksen poliittisuutta ja tragikomiikkaa

Huhtikuun puolella saatiin nauttia kahdesta Varjoakatemian dialogisesta ja kiireettömästä oppimistuokiosta. Ensimmäistä setittivät koulutuksen poliittisuuteen syventyneet yliopistomme opiskelijat Esko Harni & Joonatan Virtanen (16.4.) ja jälkimmäistä saapuivat vetämään opettajankoulutuslaitoksen johtoryhmään kuuluvat Emma Kostiainen & Matti Rautiainen (23.4.) otsakkeella "Olipa kerran ilo, mutta onko enää?"


16.4.2013: "Koulutuspolitiikan ajankuva - valta ja kamppailu tänään"

Alustuksen aloitti filosofiaa, elämänkatsomustietoa sekä luokanopettajakoulutusta kolunnut ja yrittäjyyskasvatusta kriittisesti tutkinut Esko Harni, joka tietyllä tapaa keskittyi puheessaan opettajan näkökulman ja toimintaposition tarkasteluun koulutuspolitiikan valtakamppailussa. Harni peilaa aikamme koulutuspolitiikkaa usein juuri yrittäjyyskasvatuksen kautta, joka arvoneutraalia esittävässä mutta silti uusliberalistisessa ideologiassaan ilmentää osuvasti ajan koulutuspoliittista henkeä. Varkoajatemiassa Harni muun mussa teoretisoi, että koulun arjessa tapahtuvat pedagogisesti hyvältäkin näyttävät muutokset (esim. yhteistoiminnallisuuden ja kouludemokratian lisääntyminen) eivät välttämättä johdakaan lopulta yhteiskunnallisesti hyvään lopputulokseen, jos muutoksen yhteiskunnallinen/ koulutuspoliittinen syy ja tavoite ovat vääriä. Esimerkinomaisena kärjistyksenä voisi kysyä vaikka, että mikä on yhteistoiminnallisuutta ja sosiaalisuutta korostavan koulun tarkoitus: kasvattaa lapsista toistensa ihmisyyden arvon ymmärtäviä dialogisia keskustelijoita vaiko kasvattaa lapsista rahan arvon ymmärtäviä taitavia sosiaalisia pelaajia yritysmaailman tarpeisiin?

Mielestäni teoriassa on perää mutta silti myös heikkoja kohtia: nähdäkseni juuri tässä kohtaa yksittäinen opettaja pystyy omalla tietoisella pedagogiikallaan määrittelemään esimerkiksi juuri yhteistoiminnallisuuden "arvolatauksen", ja tiedostava luokanopettaja pystyy työssään muutenkin vaikuttamaan omalla toiminnallaan melko paljon oppilaidensa arvoihin ja asenteisiin (ja sitä kautta heidän moraalikasvuun) huolimatta siitä, että koulutuspolitiikassa puhaltaisi mainstream-tasolla vaikkapa vastakkaisen arvomaailman puhuri. Tässä mielessä juuri opettajankouluslaitoksilla on todella vaikuttava rooli siinä yhtälössä, että millaiseen maailmankatsomukseen koulutettu opettajakunta kasvattaa lapsia koulussa, vaikka toki koulun arvomaailmaa muovaa osaltaan myös koulun rakenteet, joihin vaikuttavat muut yhteiskunnalliset tahot voimakkaammin kuin opettajankoulutuslaitokset tai yksittäiset opettajat. Siispä opettaja kasvattaa lapsia ja koulu rakenteillaan kasvattaa lapsia, joko samoilla tai erilaisilla kasvatustavoitteilla, ja se mitä syntyy lopputuloksena on enemmän tai vähemmän "under debate".

Harnin jälkeen jälkimmäisellä puoliskolla jatkoi vieläkin enemmän koulutuksen yhteiskunnallisuutta avannut valtio-opin pääaineopiskelija Joonatan Virtanen, joka tunnetaan myös Jyväskylän ylioppilaskunnan hallituksen ex-puheenjohtajana ja nykyisenä yliopistomme hallituksen eli yliopistomme ylimmän päättävän elimen opiskelijajäsenä. Virtasen ote oli politiikkatieteellinen ja koulutuspolitiikkaa taustoittaeessaan hän kertoi myös paljon muuta yhteiskunnallista analyysia sitoen teoreettisuuden ja käytännöllisyyden yhteen. Puheenaiheina esiintyi muun muassa politiikka-sanan merkitys, poliittisen vallan ja kamppailun luonne, yhteiskunnalliset etujärjestöt (mm. OAJ), koulureformit, joustavuus ja autonomisuus kasvatustavoitteina, koulutuspolitiikan kohteet, yksityiskoulut ja piilo-opetussuunnitelma.

Taisipa joku mainita myös, että "kasvatus on poliittista". Toinen heitti, että "koulutus on poliittista".

23.4.2013: "Olipa kerran ilo, mutta onko enää?"

Viikko koulutuksen poliittisuuden ruotimisen jälkeen päästiin ilon äärelle, ja sinne meidät veivät OKL:n sympaattinen varajohtaja Matti Rautiainen ja aurinkoinen pedagoginen johtaja Emma Kostiainen. "Olipa kerran ilo, mutta onko enää?" oli tyylilajiltaan ainakin hurmaannuttava narratiivi, empiiris-analyyttinen tutkimus, pseudotieteellinen artikkeli, Opettajankoulutuslaitoksen Sanomien pääkirjoitus ja tragikoominen pakana, mutta ennen kaikkea dialoginen oppimistilanne ja oivaltava essee. Suosittelen tsekkaamaan näin jälkikäteenkin.

Tässä vielä luentomuistiinpanot-tyylilajissa omia tuokiosta heränneitä ajatuksiani. Toivottavasti nämä tuovat sinulle iloa, tai edes ilottomuutta:

• Ilo kietoutuu onnellisuuteen: englannissa monesti näihin viitataan samalla sanalla (happy).
• "Happy children learn better. That may sound banal, but that's also true."
• Oppimisen ilossa on keskeistä: motivaatio (oppimisorientaatio), spontaanius, kiireettömyys.
  --> Kuinka hyvin oppimisen ilon ylläpitämisessä onnistuu peruskoulu, joka usein sivuuttaa oppilaiden kiinnostuksen kohteen ja jossa oppimisella on välinearvo ja jossa opetus on monesti kaavamaista sekä OPS-ähkyistä suorittamista kiireessä? Kuinka paljon paremmin asiat ovat edes yliopistossa?
• Nauru voi kasvatuksessa ja opetuksessa olla lähennyttävä tai etäännyttävä... mutta naura silti! :)
  Itselle nauramisen taito ja naurun käsittely kasvatuksen keskiöön!
• Tapahtuvatko koulutukset tylsänvarmassa harmaassa välitilassa? Koulussa olevien ihmisten ei tarvitse sopeutua ilottomuuden struktuureihin, voi myös itse muuttaa niitä. Iloa ja synkkyyttä rohkeasti kasvatuksen estradille (= draama, luottava dialoginen pedagogiikka).
• "Suuren osan tuskastanne olette itse valinneet." Okei true that, mutta se ei ole tekosyy olla muuttamatta myös koulun rakenteita paremmiksi.
• "Iloisuus on merkki onnistumisesta elämässä, ilottomuus epäonnistumisesta."
• "Maailma ois parempi paikka jos kaikki vaa halaisi toisiaan."

Entä millaisia mietteitä Sinulle herää tallenne katsottuasi? 

Hymyile ja politisoidu, niin Herätyskellomafiakin tekee! Yksilöinä yhdessä!

Merja Kauppinen ex tempore -palkitaan

Kolmilukuinen joukko herätyskellomafialaisia astuu luokkaan, jossa tulevasta palkitsemisesta tietämätön Merja valmistelee äidinkielen demoa luokanopettajaopiskelijoille. Hetkeä myöhemmin –halausten, muutaman kuvan ja kiitosten jälkeen– Merjalla on sylissään pussillinen suomalaisia luomuporkkanoita ja jo lähes legendaariseksi muotoutunut pinkkivivahteinen herätyskellodiplomi, jossa sanallisessa muodossa ilmenee pointti, jonka vuoksi halusimme hänet palkita:

” Kiitos eriyttämisen ja mielekkäiden vaihtoehtoisten suoritustapojen edistämisestä opinnoissamme. Arvostamme teitä opiskelijalähtöisen aloitteen ottamisesta tosissaan äidinkielen opintojemme pedagogisessa kehittämistyössä. Kiitos joustavuudesta ja rakentavasta suhtautumisesta kriittiseen palautteeseen. –Herätyskellomafia”

Merja siis suostui pitkähkön kädenväännön jälkeen vaihtoehtoiseen suoritustapaan, kotitenttiin, POM11AI –kurssin suhteen. Suuri kiitos kuuluu myös Valtosen Mikolle, joka tarmokkaasti kävi tätä kädenvääntöä. Tästä hyötyy varmasti moni opiskelija, kuten minä, jolle perinteinen tenttiminen ei ole paras mahdollinen oppimisen muoto.

Ensi syksynä tätä kotitentti-suoritustapaa tarjotaan alusta asti kaikille POM11AI-kurssia suorittaville. Koska kotitenttimahdollisuus aukeni meille opiskelijoille vasta nyt keväällä, ei monikaan ole tästä tietoinen, vaikkakin se on jo mahdollinen. Opiskelijoiden oikeuksiin kuuluu ennalta tietää kurssin tavoitteet ja suoritustavat, joten tästä syystä tilanne on kyseisen kurssin opettajille hankala. Tavanomaisen tentin jo suorittaneet opiskelijat saattavat olla asiasta näreissään, jos olisivat ehkä mieluummin halunneet tällaisen kotitentin suorittaa tentissä istumisen sijaan. Tässä lienee syy, miksi kotitenttimahdollisuudesta ei olla yleisesti informoitu.

POM-äidinkielen kurssin lisäksi Merja on tullut minulle tutuksi tältä keväältä myös OKLA212 (vuorovaikutusosaaminen ryhmässä ja verkostoissa) –kurssin tiimoilta. Merja oli yksi kurssin mahtavista opettajista sekä kotiryhmäni ohjaaja. Tuona viikkona Merjasta välittyi lämmin ja opiskelijalähtöinen asenne. Oli myös hienoa saada Merjalta kurssista henkilökohtainen sanallinen palaute! Tuntuu nimittäin joskus joiltain kyseinen asia unohtuvan...


Riikka Kytölä
- allekirjoittanut opiskelee Jyväskylän yliopistossa luokanopettajaksi ja hakee juomavetensä luonnonlähteeltä.

Varjoakatemia: Aiheena demokraattinen koulu

Tiistai 12.2.2013

Varjoakatemian tarkoituksena on oppia ja keskustella niistä aiheista, jotka monia kasvatustieteiden opiskelijoita kiinnostavat, mutta joista ei koulutustemme yhteydessä juurikaan puhuta. Ensimmäisellä oppimiskerralla Herätyskellomafia halusi nostaa aiheeksi demokraattisen koulun. Alustajaksi saapui demokraattisten koulujen suomalainen asiantuntija ja demokraattisen Feeniks-koulun perustaja Marko Koskinen. Markolla on monen vuoden kokemus opettajan työstä perinteisissä kouluissa ja hän on ollut toistakymmentä vuotta aktiivisesti mukana kansainvälisessä demokraattisten koulujen liikkeessä. Hän on tehnyt mm. kuukausien vierailun alkuperäiseen Sudbury-kouluun.

Tilaisuus oli avoin kaikille kasvatustieteiden opiskelijoille ja opettajille. Kokoonnuimme Kasvistoon saamaan tietoa ja keskustelemaan aiheen tiimoilta, ja tilaisuudesta muotoutuikin varsin mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä.


Mikä on demokraattinen koulu?

Demokraattinen koulu on yleisnimitys noin 200 maailman ja 70 Euroopan koululle, joita yhdistää se, että oppilaille on annettu merkittävästi valtaa koulua ja omaa opiskelua koskevassa päätöksenteossa. Vanhin tällainen koulu on vuonna 1921 perustettu Summerhill School. Kenties nykyään arvostetuimpia demokraattisia kouluja ovat maailman vajaat 40 ns. Sudbury-koulua, joista lähin löytyy Tanskasta.

Demokraattiset koulut jakavat yleensä ajatuksen siitä, että perinteisissä kouluissa hukataan lapsen luontaista potentiaalia vahvan ulkoaohjautuvuuden (OPS, opetusmetodit) vuoksi, ja demokraattisissa kouluissa korostetaankin lapsen sisäistä motivaatiota ja vapauteen yhdistyvää vastuuta yhteisön toimivuudesta. Demokraattisessa koulussa ei yleensä ole pakollisia oppitunteja, vaan niitä järjestetään, jos oppilas sitä pyytää. Koulun yhteisiä asioita ja mm. opettajavalintaa päätetään usein äänestyksellä, jossa jokaisella oppilaalla ja opettajalla on yksi ääni.

Demokraattisen koulun eduiksi voidaankin nähdä lasten avoin ja aito vuorovaikuttaminen sekä kasvaminen syvädemokraattisiksi, itseohjautuviksi ja proaktiivisiksi ihmisiksi. Demokraattisia kouluja kyseenalaistetaan monesti "liiallisen vapauden" vuoksi, joskin monet tutkimukset puolustavat demokraattista tapaa järjestää opetusta, ja esimerkiksi alkuperäisestä Sudbury-koulusta jatkaa n. 70 % oppilaista korkeakouluihin.

Helsingin Sanomissa oli viime syksynä aiheesta mielenkiintoinen artikkeli: "Koulu unohti päivittää itsensä". Kannattaa lukea, jos et siihen ole vielä tutustunut!

Nykyisen koulujärjestelmän ongelmia

Marko aloitti alustuksensa kertomalla viisi asiaa, jotka hän näkee nykyisessä koulujärjestelmässä ongelmallisina. Näitä asioita on monesti totuttu pitämään itsestäänselvinä toimintamalleina koulumaailmassa ja opetuksen järjestämisessä - mutta tarvitsisiko niiden olla sitä?

1. Ikäryhmäjako ja luokkajako. Tämä lisää Markon mukaan mm. kiusaamista. Ei myöskään ole tarkoituksenmukaista, että lapsi ei saa itse vaikuttaa omaan sosiaaliseen ympäristöönsä eikä pääse kommunikoimaan eri ikäisten oppilaiden kanssa.

2. Luokassa on yksi opettaja, jonka valintaan oppilaalla ei ole mahdollisuutta vaikuttaa. Oppilas on hyvin alisteisessa asemassa opettajaan nähden, jolla on valta vaikuttaa luokkansa oppilaiden elämään kenties hyvinkin voimakkaasti.

3. Arviointi. Etenkin numeerinen arviointi aiheuttaa helposti kilpailua ja tekee oppimisesta suorituksen, jossa oppiminen saa itseisarvon sijaan välinearvon. Jopa taide- ja taitoaineita sekä käyttäytymistä arvioidaan. Millaisen kuvan tämä toimintamalli antaa lapselle hänen yksilöllisistä vahvuuksistaan ja ainutlaatuisuudestaan tai siitä, onko jokainen hyvä juuri omana itsenään?

4. Koulun hallinto ja sen autoritäärisyys. Kun rehtori ja opettajat yhdessä ylemmän organisaation kanssa päättävät koulua ja opetusta koskevista asioista, lapsi oppii, ettei hän voi vaikuttaa siihen. Tämä on ongelmallinen ajatusmalli lapsen myöhempää elämää ajatellen. Jos lapsi ei opi osallistumaan, hän tuskin myöhemminkään osaa herkästi ottaa vastuuta omasta elämästään tai yhteiskunnasta. Demokraattinen koulu edistää demokraattista yhteiskuntaa.

5. Opetussuunnitelma. Kuka päättää sen, mitkä asiat jokaisen on tarpeellista oppia? Nyky-yhteiskunnassa tieto on lisäksi kärsinyt inflaation. Kaikki tieto on jatkuvasti saatavilla, ja sen opettelun sijaan tulisi opetella löytämään ja erottelemaan ympäröivästä informaatiosta tarpeellinen. Opetussuunnitelma ohjaa liiaksi ajankäyttöä ja sitä, mistä oppijan tulisi olla kiinnostunut.

Kuinka demokraattinen koulu vastaa näihin haasteisiin?

Demokraattisessa koulussa ei yleensä ole oppitunteja, ellei niitä erikseen pyydetä. Luokkajakoa tai ikäryhmäjakoa ei myöskään ole. Tämä antaa oppilaille mahdollisuuden muodostaa oman fyysisen ja sosiaalisen ympäristönsä omista tarpeistaan käsin. Kiusaamista ei demokraattisissa kouluissa yleensä juurikaan esiinny. Luultavasti tämä oman "reviirin" ja oman tilan muodostaminen vähentää tarvetta muiden kiusaamiselle tai huomionhakuisuudelle. Lisäksi se, että jokainen tekee sitä mikä kiinnostaa, on lähtökohtaisesti asetelma, jossa erilaisuutta opitaan kunnioittamaan.

Oppilailla ja opettajilla on yhtäläinen äänioikeus koulua koskevissa asioissa. Tämä kasvattaa osallistumiseen, itseohjautuvuuteen ja toiminnallisuuteen passivoimisen sijaan. Joissain kouluissa jokaisella osallistujalla on lisäksi veto-oikeus, eli kaikkien tulee puoltaa tai myöntyä ratkaisuun ennen sen vahvistamista. Usein yhteisäänestyksellä päätetään mm. joka vuosi se, ketkä opettajat jatkavat koulussa. (Joskus päätösvalta tästä voi olla rehtorilla.) Pienimpien oppilaiden kiinnostus ei ehkä riitä päätöksentekoon, eikä ketään myöskään pakoteta siihen osallistumaan.

Opetussuunnitelmaa ei yleensä ole, tai opettajalla voi olla oma toimintasuunnitelmansa jota hän seuraa, mutta ketään ei pakoteta osallistumaan opetukseen. Tiedonlähteinä oppilaalla on kaikkien opettajien lisäksi kaikki muut oppilaat ja kaikki tilat ja materiaalit (kirjat, internet, taideluokat, monet erilaiset tilat, piha, jne...). Kuinka kukaan sitten oppii esimerkiksi lukemaan, jos sitä ei opeteta? Kumma kyllä, lähes kaikki oppivat - omassa aikataulussaan. Lähes kaikkihan oppivat myös puhumaan, vaikka sitä ei meille erikseen opeteta. Onkohan se siis sittenkään niin kummallista...

"Älä opeta lasta lukemaan - anna hänelle syy opetella lukemaan."

Mitä tästä kaikesta nyt oikein pitäisi ajatella?

Allekirjoittaneen kritiikki vallitsevaa koulujärjestelmää kohtaan on kasvanut entisestään. Olisi todella mielenkiintoista tuoda demokraattisen koulun periaatteita myös normaaliin opetukseen. Esimerkiksi numeerinen arviointi ei ole lakisääteistä Suomessa (paitsi 8. ja 9. luokilla). Miksi niin harvat kunnat ja koulut hyödyntävät tätä vapautta olla arvioimatta? Myöskään opetusmenetelmiä ei ole määrätty laissa. Miksi niin monet opettajat silti käyttävät perinteistä "kirjat ja korvat auki, kaadan täältä tietoa päähänne" -menetelmää?

Tällä hetkellä kaikki lapset ja nuoret on Suomessa sidottu opetussuunnitelmaan. Myös ne, jotka ovat yksityiskoulussa tai kotikoulussa. Siksi lainsäädännön puitteissa täysin vapaan, demokraattisen koulun järjestäminen Suomessa ei tällä hetkellä onnistu. Olisi kuitenkin korkea aika herättää kiivasta keskustelua siitä, mitkä pedagogiset linjaukset ovat nykyisen OPSn tai useimpien koulujen menettelytapojen takana. Millaisia tulevaisuuden aikuisia meidän kouluissamme tällä hetkellä kasvatetaan? Luoko yleisopetus itsessään tarvetta erityisopetukselle ja puitteet monille ongelmille?

Vastaako demokraattinen koulu sitten kaikkien oppijoiden tarpeisiin? Ei välttämättä, sillä yhtä kaikille sopivaa tapaa ei (tässäkään) asiassa luultavasti ole olemassa. Demokraattinen koulu voi kuitenkin vastata huomattavasti useampien oppijoiden tarpeisiin, kuin nykyinen järjestelmä. Myös erityistä tukea tarvitsevien oppijoiden kohdalla voidaan toteuttaa demokraattista lähestymistapaa - kenties henkilökohtaisen avustajan tukemana.

Demokraattisen koulun periaatteiden pohtiminen voi ajaa kasvatustieteen opiskelijan nk. syvien vesien äärelle. Teenkö minä oikeasti hyvää ja arvokasta työtä? Mitä voisin tehdä toisin? Olenko minä hyvä opettaja? Miksi oppilaiden pitäisi kiinnostua tästä? Yritänkö saada lapsia kiinnostumaan aiheista, joiden oikeasti tiedän olevan heille turhaa ajanhaaskausta? Jos oppilaat voisivat äänestää opettajansa, saisinko minä jäädä? 

Nämä voivat olla pelottavia kysymyksiä, ja siksi uudessa, erilaisessa toimintamallissa nähdään helposti ensin mahdollisuuksien sijaan uhkia. Opettajat saattavat myös pelätä, että heitä ei enää tarvita kouluissa yhtä paljon kuin tähän asti, jolloin heitä uhkaisi työttömyys. Tämä ei oikeastaan ole aiheellinen pelko, sillä opettajia ja aikuisia tarvittaisiin kouluissa edelleen, heidän roolinsa vain olisi erilainen. Emmehän anna pelkoihin perustuvien ennakkoluulomme tyrmätä mahdollisuuksia ja vaihtoehtoisia toimintatapoja?

Pohtikaamme kukin kohdallamme: Miksi me teemme koulun juuri tällaiseksi?

"Jokainen organisaatiohan on lopultakin vain vaate, joka verhoaa elämää... 

Kaiken elävän täytyy muuntua, ja oikeastaan 

vain muuntuva on elävää."

- Rudolf Steiner

Kuvat: lookforart/deviantART.com

Johanna Kainulainen palkitaan

• Maanantai 4.2.2013

"HERÄTYS!", huudamme astuessamme kesken tunnin luokkaan maanantai-iltapäivänä. Vanhanaikaisen pirisevän herätyskellon joutuu korvaamaan matkapuhelimen hurmaava piippausherätys, mutta hätä ei lue lakia. Kotiryhmänsä demoa pitämässä ollut Johanna Kainulainen katsoo hämmentyneenä sisään syöksynyttä sekalaista poppoota. Kun kerromme, että Herätyskellomafia haluaa palkita Johannan, tämän kasvoille nousee leveä hymy. Kerromme hänen meidän mielestämme ansainneen diplomin ja perusteluiksi kerromme Johannan aidon ja ystävällisen asenteen opiskelijoita kohtaan, sekä eteenpäin suuntautuvan ja näkemyksellisen otteen. Myös Johannan arvostava suhtautuminen opiskelijoiden kriittisiin ja rehellisiin kommentteihin ansaitsee kiitoksen. Näissä asioissa voivat muut opettajat ottaa omassa pedagogiikassaan Johannasta edistyksellistä malliesimerkkiä. Perustelut kerrottuamme Johannan hymy on leventynyt entisestään. Diplomin lisäksi annamme jälleen porkkanapussin, ”Keppi ja porkkana –ideologiaan” nojaten.

Halauksien ja onnittelujen jälkeen muu herätyskellomafia poistuu paikalta, mutta minä soluttaudun kotiryhmäni joukkoon. Tempausta kiinnostuneina katselleet opiskelijakaverini kyselevät, mistä oikein on kyse ja teen pikaisen selvityksen. Herätyskellomafiamme saa osakseen innostavia kehuja ja kommentteja. Lopulta Johanna saa positiiviselta hämmästykseltään ja ehkä jopa liikutukseltaan jatkettua kotiryhmätapaamista.

 

(Herätyskellomafia on salaseura ja kirjava joukko kriittisiä kasvatustieteen opiskelijoita. Olemme värikäs ryhmä ilman ryhmäkuria. Koska jokainen mafioso ja mafiosa edustaa vain itseään, jokaisesta iskustamme on vastuussa ainoastaan kyseisen tapahtuman järjestäneet henkilöt.)

Antti Lokka palkitaan

Torstai 31.1.2013

Kello on noin kymmenen aamulla, kun saavumme Ohjelmakaareen Ylistönmäelle. On jälleen aika uudelle tempaukselle, tällä kertaa hyvin positiiviselle sellaiselle. Harjoittelemme erilaisia käsialanäytteitä kuvataideluokassa tekemäämme diplomia varten ja varmistamme, että porkkanapussi on asianmukaisessa kunnossa luovutettavaksi. Odotamme sopivaa aikaa iskeä, ja lopulta näemmekin odottamamme opettajan palaavan tauolta kuvataiteen työtiloihin. Kirjoitamme opettajan nimen diplomiin ja valmistaudumme toteuttamaan tempauksen kuvataiteen opetustiloissa yllättäen kesken opetuksen. On aika palkita ensimmäinen hyvä opettaja, Antti Lokka, tunnustukseksi mielestämme esimerkillisestä ja edistyksellisestä opettamisesta.

Kävelemme yllättäen sisään opetustiloihin huutaen ”Yllätys! Herätys!” ja kilisyttäen mukanamme olevaa tiibetiläistä soivaa kulhoa. Ihmiset vaikuttavat yllättyneiltä, ja saamme opiskelijoidenkin huomion sen kummemmin heitä kokoon kutsumatta. Yllättyneeltä vaikuttaa myös Antti Lokka, jolle emme olleet maininneet mitään tempauksesta etukäteen. Kävelemme Antti Lokan luo ja julistamme haluavamme palkita hänet "opiskelijalähtöisyyden edistämisestä, opiskelijan puolella seisovasta asenteesta sekä tunnelmaltaan ja ilmapiiriltään inhimillisten ja riittävän kiireettömien oppimisympäristöjen rakentamisesta". Näissä asioissa muut opettajat voivat ottaa Antista edistyksellistä malliesimerkkiä.

Ojennamme Antille diplomin sekä palkinnoksi ”Keppi ja porkkana –ideologiaan” pohjautuvan Herätyskellomafian logolla varustetun luomuporkkanapussin. Antti vaikuttaa ilahtuvan eleestämme ja pitää lyhyen kiitospuheen korostaen nöyrästi opetuksen vuorovaikutuksellista luonnetta oman tärkeytensä sijasta ja luvaten pyrkivänsä jatkamaan esimerkillisenä pitämäämme opettamista. Myös monet senhetkisen opetusryhmän opiskelijat vaikuttavat suhtautuvan tempaukseemme positiivisesti, sillä monet hymyilevät. Otamme vielä Antin luvalla kuvan hänestä diplomin ja palkinnon kanssa. Kiitämme ja poistumme paikalta tyytyväisinä tempauksemme positiivisesta vastaanotosta.

Hyvä Antti!

 

(Herätyskellomafia on salaseura ja kirjava joukko kriittisiä kasvatustieteen opiskelijoita. Olemme värikäs ryhmä ilman ryhmäkuria. Koska jokainen mafioso ja mafiosa edustaa vain itseään, jokaisesta iskustamme on vastuussa ainoastaan kyseisen tapahtuman järjestäneet henkilöt. Jos jokin performansseistamme on siis sinusta nyt tai tulevaisuudessa mauton, ehdotamme että tuomitset heti surutta koko joukon tämän yhden tempauksen perusteella riippumatta siitä, ovatko muut tempaukset kuinka oivaltavia tahansa. Herätyskellomafia on ryhmä ilman johtajaa. Tämä ei tietenkään periaatteessa estä sinua syyttämästä häntä iskuistamme.)

Ei pakkotenttimiselle?

Perjantai 18.1.2013

On kevätlukukauden ensimmäinen kasvatustieteen yleinen tenttipäivä. Kello alkaa lähestyä kahtatoista, ihmisiä valuu hiljalleen paikalle. Ripustamme lakanoitamme Liikunnan tenttisalien eteen, kaikki alkaa olla osaltamme valmista. Julistan gallupin avatuksi. Tunnelma on yleisesti hieman säikähtänyt ja varautunut, tällaiseen ei selkeästi ole totuttu. Ensimmäiset reippaat tulevat kuitenkin ikuistamaan kätensä lakanoihin, nimenhuudon alkaessa olemme saaneet jo vajaa kymmenen värikästä tassuääntä.

Herätyskellomafian toisessa tempauksessa tenttijöitä pyydettiin ottamaan kantaa pakkotenttimiseen. Kaksi lakanaa, kaksi väitettä.

1) Valkoinen lakana: "Ei ole ongelma, että tentti on ainoa suoritustapa"

2) Vihreä lakana: "Ei pakkotenttimiselle, aina tarjottava vaihtoehtoinen suoritustapa"

 







 Ja ei kun tassu siihen lakanaan, joka vastasi omaa kantaa. Tentistä poistuessaan ihmiset olivat jo selvästi hieman rentoutuneempia ja moni tuli ikuistamaan kädenjälkensä jomman kumman väitteen puolesta. Lähes jokainen äänensä antanut oli tosin houkuteltava ja lämmitettävä antamaan äänensä. Jälkikäteen pohdittuna alun pelokas ja arka tunnelma on toisaalta täysin ymmärrettävää. Kun tutussa ympäristössä on yhtäkkiä jotain epätavallista ja "sinne kuulumatonta", ensimmäinen primitiivinen tunnereaktio on itsellänikin pelko: onko täällä turvallista, miten täältä pääse pois, olenko vaarassa?

Voiko ukulelella rauhoittaa hermostunutta tunnelmaa?

 
Tentin alettua luonamme vieraili epäilyttävästi vaksia muistuttanut henkilö, joka oli hyvin hyvin huolissaan siirtämästämme jättinäytöstä ja siitä tulisiko se osumaan kattoon. Huoli vaikutti lopulta varsin näennäiseltä, olisiko ollut sitten heijastus vaksin halusta palauttaa tilaan sen alkuperäinen "järjestys". Uskon, että tunnetasolla uhkasimme tempauksellamme juuri monen tunnetta tutun ja turvallisen Järjestyksen ylläpysymisestä. Onneksi ihmisten kanssa rauhallisesti keskustelemalla voi usein tehdä selväksi, että ei tässä mitään tihutöitä olla tekemässä.

Taustalla välittömässä hengenvaarassa ollut jättinäyttö

Opiskelijoiden lisäksi myös henkilökunta osallistui gallupiin. Palaute oli sekä rohkaisevaa ("Pitäkää meteliä yllä!") että lievästi närkästyneen oloista. Yksi tenttiä valvomaan matkalla ollut opettaja kysyi minulta: "Mitä te protestoitte?". Vastasin: "Tämä ei ole protesti, tämä on gallup". Myös kyseinen opettaja antoi tämän jälkeen äänensä. Koko tapahtuman hauskin koukku olikin mielestäni se, että kaikki näytti mielenosoitukselta, vaikka kyseessä ei ollut mielenosoitus. Oliko gallupimme siis jonkinlainen valemielenosoitus?

Opiskelijoiden keskuudessa saimme yleisesti ottaen varsin hyvän, vaikkakin melko hämmentyneen oloisen vastaanoton. Toiset opiskelijoista kritisoivat tempaustamme esimerkiksi siitä, että "eihän meillä OKL:ssä edes ole paljon tenttejä" (gallupissa ei tosin kysytty sitä, onko tenttejä liikaa, vaan pitäisikö niille tarjota aina vaihtoehto. Tämän lisäksi gallup oli suunnattu kaikille kasvatustiedettä niin pää- kuin sivuaineena lukeville.). Olin kuitenkin iloinen kaikesta saamastamme kritiikistä, joka oli parhaimmillaan osuvaa ja aidosti rakentavaa (ainutkaan kommentti ei ollut myöskään avoimen vihamielinen). Juuri kriittisyttähän tässä on sitä paitsi lähdetty yhteisössämme herättämään! Jotkut jättivät äänensä antamatta, koska eivät yksinkertaisesti osanneet päättää kahden tarjotun vaihtoehdon väliltä (yksi antoikin äänensä molemmille väittämille). Juttelin myös pienen vauvansa kanssa tenttivää äitiä odottanutta isää, joka pohti insinööritaustastaan käsin kiintoisasti sitä, voiko tenttejä mielestämme välttää kaikilla tietenaloilla, esimerkiksi matematiikassa. Erinomainen kysymys, jota en ollut itse tullut ajatelleeksi kasvatustieteellisen kohderyhmämme vuoksi.

Mikä tempauksemme idea sitten oli? Eikö meillä opiskelijoilla tosiaan ole parempaakaan tekemistä kun ripustella lakanoita, sotkea käsiämme maaliin ja leikkiä vallankumousta? Onko herätyskellomafia pohjimmiltaan vain joukko lapsellisia ja huomionkipeitä typeryksiä? Miksi tämä ihmeellinen meteli, miksi tällainen outo härdelli? Ovatko kasvatustieteilijät seonneet lopullisesti?

Gallupimme idea oli periaatteessa hyvin vaatimaton: kysyä ihmisten mielipidettä. Kasvatustieteen opiskelijat ovat pääaineensa kautta myös oman oppimisen asiantuntijoita, joten halusimme tietää, mitä periaatteellista mieltä he ovat tenttien vaihtoehdottomuudesta koulutuspoliittisena ratkaisuna? Pitäisikö kasvatustieteen opiskelijan saada yliopistolla olla oman oppimisensa asiantuntija ja antaa hänelle valtaa ohjata omaa oppimisprosessiaan? Pitäisikö meille tarjota vaihtoehtoisia suoritustapoja, jotta voisimme halutessamme eriyttää opintojamme ja valita itsellemme mielekkäimmän ja motivoivimman suoritustavan?

Herätyskellomafia jalkautuu kampukselle tekemään juuri tällaisia inhottavia, mutta välttämättömiä kysymyksiä. Kasvatustieteen sisällä on jo sen tutkimuskohteenkin (kaikenlainen kasvatus ja koulutus) velvoittamana käytävä julkista keskustelua sen omista akateemisista pedagogisista käytännöistä ja niiden mielekkyydestä. Akateemiset oppimisympäristöt ovat koulutuspoliittisia valintoja siinä missä minkä tahansa koulun käytännöt; ne eivät ole luonnollisia tai itsestään selviä rakenteita, vaan seurausta historiallisesta jatkumosta kasvatustieteissä. Epäkohdat oppimisympäristöissämme ovat epäonnistuneita koulutuspoliittisia valintoja, jotka voi ja pitää muuttaa. Ainoa tapa vaikuttaa näihin epäkohtiin on politisoida ne ja nostaa kasvatustieteellisen yhteisömme julkiseen keskusteluun. Ja voi kuulkaa, tätä tulemme totisesti tekemään! Tämä onkin vasta toimintamme alkusoittoa eli tästä eteenpäin esimerkiksi luokanopettajaopiskelijoiden kannattaa kampuksella varautua siihen, että Outo Käytös Lisääntyy. 

Melko kiltti tempauksemme sai monet varpailleen. Tämä on ymmärrettävää, koska tällaiseen ei ole vielä totuttu, eivätkä ihmiset ole vielä tietoisia ryhmämme toiminta-ajatuksesta. Liikunnalla meiltä kyseltiinkin, että mihin tämä kaikki oikein liittyy, johon vastasimme laveasti: "Tämä on osa laajempaa toimintaa, joka on käynnistymässä. Sanotaanko näin, että härdellit saattavat tulevaisuudessa lisääntyä..". Jos tämä tuntui sinusta muuten jotenkin repäisevältä, kannattaa muistaa, että et ole nähnyt vielä mitään.

Ai niin, no miten siinä gallupissa sitten kävi? Lopputulos: 51-7 pakkotenttimisen lopettamisen puolesta. Lähetimme gallupin tulokset sekä opettajankoulutuslaitoksen että kasvatustieteiden laitoksen pedagogiselle johtajalle, lakanat löysivät tiensä ainejärjestötila Kasvistoon kanahäkkien koristukseksi.

Feng shui

 
(Herätyskellomafia on salaseura ja kirjava joukko kriittisiä kasvatustieteen opiskelijoita. Olemme värikäs ryhmä ilman ryhmäkuria. Koska jokainen mafioso ja mafiosa edustaa vain itseään, jokaisesta iskustamme on vastuussa ainoastaan kyseisen tapahtuman järjestäneet henkilöt. Jos jokin performansseistamme on siis sinusta nyt tai tulevaisuudessa mauton, ehdotamme että tuomitset heti surutta koko joukon tämän yhden tempauksen perusteella riippumatta siitä, ovatko muut tempaukset kuinka oivaltavia tahansa. Herätyskellomafia on ryhmä ilman johtajaa. Tämä ei tietenkään periaatteessa estä sinua syyttämästä häntä iskuistamme.)

Oopiumia kansalle eli toiminta käynnistyy

Maanantai 14.1.2013

Herätyskellomafian ketsuppipurkin avaus tapahtui dueton voimin kevätlukukauden toisen opetusviikon maanantaina POM11US-luennolla. Tämä duetto oli Karl Marx ja hänen burkhaan pukeutunut ystävänsä. Luennolla Karl Marx jakoi muun muassa erehdyttävästi ranskanpastillien makuista oopiumia kansalle, joista valtaosa tarttui tilaisuuteen. Marxin burkhaan pukeutunut ystävä oli koko luennon ajan passiivisen hiljaisena, mikä ei tosin eronnut enemmistöstä muita opiskelijoita.

 

Emme tiedä kuinka monelle aukesi oudon pariskuntamme tempauksen pointti (luennoitsija arveli Marxia joulupukiksi), mutta kuten nokkelimmat saattavat kuvitella, se oli osaltaan kyseenalaistaa uskontokuntaan sidottu uskonnonopetus suomalaisessa peruskouluissa ja myös muistuttaa erilaisista uskontonäkemyksistä. Muistakin yhteyksistä tuttu Karl Marxhan on uskontokritiikissään todennut, että uskonto on kansan oopiumia, koska se tarjoaa hetkellistä lievitystä kipuun, mutta ei pysty poistamaan kivun aiheuttajaa. "Oopiumin" jakaminen luennolla olikin selvä viittaus tähän kommenttiin, ja toisaalta toisessa merkityksessä myöskin hauska symboli myös esim. siitä, kuinka myös itse luentotyötavasta aiheutuvaa pedagogista kipua voidaan lievittää vaikkapa oopiumilla.

Mutta mistään ateismikäännytyksestä tai uskontovihamielisyydestä ei tempauksessa ollut kyse, vaan nimenomaan herätellä ihmiset ajattelemaan, että onko nykyinen tapa opettaa uskontokuntasidonnaista uskontoa kouluissa järkevä. Tästä muistuttikin ehkä enemmän burkhaan pukeutunut muslimitoverimme, joka pelkällä hiljaisella läsnäolollaan ja joukkoon kuulumattomuudellaan toi näkyväksi kurssin opetuksestamme häivytetyn tunnustuksellisen evankelis-luterilaisuuden, jota esimerkiksi opettajankoulutuslaitoksemme nykyisessä OPS:ssa ei kurssin kuvauksessa jostain syystä mainita ollenkaan. Mielenkiintoinen sivuhuomio burkhan alta oli, että lähes kukaan ei katsonut tätä henkilöä silmiin. Tältäkö muslimista Suomessa tuntuu? Onko burkha päällä kävelevä ihminen yhteiskunnassamme sosiaalisesti olemassa vai ulossuljettu? (Mainittakoon tässä väärinkäsitysten välttämiseksi, että suurin osa maailman musliminaisista ei käytä burkhaa.)

Antaako yhteen uskontokuntaan painottuva uskonnonopetus sitten hyvät eväät erilaisten uskontojen ja kulttuurien kohtaamiseen monikulttuurisessa maailmassa? Miksi koulun pitäisi vastata uskontokuntaan sidotun uskonnon opettamisesta? Jos uskonnon opetuksessa lapsen on määrä perehtyä omaan uskontoonsa, kuinka "oma" lapselle on ylipäätään jokin uskonto, jos hän ei saa vaikuttaa viralliseen uskontokantaansa välttämättä ennen 18 vuoden ikää? Sorretaanko yhteiskunnassamme lasten uskonnonvapautta? 

Miksei elämänkatsomustiedon aidosti dialogista työtapaa tai arvokkaita oppisisältöjä käytetä nykyistä enemmän hyödyksi peruskoulussa? Jos tutkit esimerkiksi elämänkatsomustiedon oppisisältöjä peruskoulussa, niin mikä on se pedagoginen syy, että tällaisia oppisisältöjä ei opeta kaikille? (Vertailun vuoksi voit tutkia esim. evankelis-luterilaisen oppiaineen oppisisällöt, s. 204-208).

Herätyskellomafia on yhteisöllinen ja yksilöllinen ryhmä: tempaukset toteuttaa Herätyskellomafia, mutta ryhmän sisälläkin saattaa olla erilaisia näkemyksiä tempauksista — tämä nähdään rikkautena.