Varjoakatemian tarkoituksena on oppia ja keskustella niistä aiheista, jotka monia kasvatustieteiden opiskelijoita kiinnostavat, mutta joista ei koulutustemme yhteydessä juurikaan puhuta. Ensimmäisellä oppimiskerralla Herätyskellomafia halusi nostaa aiheeksi demokraattisen koulun. Alustajaksi saapui demokraattisten koulujen suomalainen asiantuntija ja demokraattisen Feeniks-koulun perustaja Marko Koskinen. Markolla on monen vuoden kokemus opettajan työstä perinteisissä kouluissa ja hän on ollut toistakymmentä vuotta aktiivisesti mukana kansainvälisessä demokraattisten koulujen liikkeessä. Hän on tehnyt mm. kuukausien vierailun alkuperäiseen Sudbury-kouluun.
Tilaisuus oli avoin kaikille kasvatustieteiden opiskelijoille ja opettajille. Kokoonnuimme Kasvistoon saamaan tietoa ja keskustelemaan aiheen tiimoilta, ja tilaisuudesta muotoutuikin varsin mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä.
Mikä on demokraattinen koulu?
Demokraattinen koulu on yleisnimitys noin 200 maailman ja 70 Euroopan koululle, joita yhdistää se, että oppilaille on annettu merkittävästi valtaa koulua ja omaa opiskelua koskevassa päätöksenteossa. Vanhin tällainen koulu on vuonna 1921 perustettu Summerhill School. Kenties nykyään arvostetuimpia demokraattisia kouluja ovat maailman vajaat 40 ns. Sudbury-koulua, joista lähin löytyy Tanskasta.
Demokraattiset koulut jakavat yleensä ajatuksen siitä, että perinteisissä kouluissa hukataan lapsen luontaista potentiaalia vahvan ulkoaohjautuvuuden (OPS, opetusmetodit) vuoksi, ja demokraattisissa kouluissa korostetaankin lapsen sisäistä motivaatiota ja vapauteen yhdistyvää vastuuta yhteisön toimivuudesta. Demokraattisessa koulussa ei yleensä ole pakollisia oppitunteja, vaan niitä järjestetään, jos oppilas sitä pyytää. Koulun yhteisiä asioita ja mm. opettajavalintaa päätetään usein äänestyksellä, jossa jokaisella oppilaalla ja opettajalla on yksi ääni.
Demokraattisen koulun eduiksi voidaankin nähdä lasten avoin ja aito vuorovaikuttaminen sekä kasvaminen syvädemokraattisiksi, itseohjautuviksi ja proaktiivisiksi ihmisiksi. Demokraattisia kouluja kyseenalaistetaan monesti "liiallisen vapauden" vuoksi, joskin monet tutkimukset puolustavat demokraattista tapaa järjestää opetusta, ja esimerkiksi alkuperäisestä Sudbury-koulusta jatkaa n. 70 % oppilaista korkeakouluihin.
Helsingin Sanomissa oli viime syksynä aiheesta mielenkiintoinen artikkeli: "Koulu unohti päivittää itsensä". Kannattaa lukea, jos et siihen ole vielä tutustunut!
Nykyisen koulujärjestelmän ongelmia
Marko aloitti alustuksensa kertomalla viisi asiaa, jotka hän näkee nykyisessä koulujärjestelmässä ongelmallisina. Näitä asioita on monesti totuttu pitämään itsestäänselvinä toimintamalleina koulumaailmassa ja opetuksen järjestämisessä - mutta tarvitsisiko niiden olla sitä?
1. Ikäryhmäjako ja luokkajako. Tämä lisää Markon mukaan mm. kiusaamista. Ei myöskään ole tarkoituksenmukaista, että lapsi ei saa itse vaikuttaa omaan sosiaaliseen ympäristöönsä eikä pääse kommunikoimaan eri ikäisten oppilaiden kanssa.
2. Luokassa on yksi opettaja, jonka valintaan oppilaalla ei ole mahdollisuutta vaikuttaa. Oppilas on hyvin alisteisessa asemassa opettajaan nähden, jolla on valta vaikuttaa luokkansa oppilaiden elämään kenties hyvinkin voimakkaasti.
3. Arviointi. Etenkin numeerinen arviointi aiheuttaa helposti kilpailua ja tekee oppimisesta suorituksen, jossa oppiminen saa itseisarvon sijaan välinearvon. Jopa taide- ja taitoaineita sekä käyttäytymistä arvioidaan. Millaisen kuvan tämä toimintamalli antaa lapselle hänen yksilöllisistä vahvuuksistaan ja ainutlaatuisuudestaan tai siitä, onko jokainen hyvä juuri omana itsenään?
4. Koulun hallinto ja sen autoritäärisyys. Kun rehtori ja opettajat yhdessä ylemmän organisaation kanssa päättävät koulua ja opetusta koskevista asioista, lapsi oppii, ettei hän voi vaikuttaa siihen. Tämä on ongelmallinen ajatusmalli lapsen myöhempää elämää ajatellen. Jos lapsi ei opi osallistumaan, hän tuskin myöhemminkään osaa herkästi ottaa vastuuta omasta elämästään tai yhteiskunnasta. Demokraattinen koulu edistää demokraattista yhteiskuntaa.
5. Opetussuunnitelma. Kuka päättää sen, mitkä asiat jokaisen on tarpeellista oppia? Nyky-yhteiskunnassa tieto on lisäksi kärsinyt inflaation. Kaikki tieto on jatkuvasti saatavilla, ja sen opettelun sijaan tulisi opetella löytämään ja erottelemaan ympäröivästä informaatiosta tarpeellinen. Opetussuunnitelma ohjaa liiaksi ajankäyttöä ja sitä, mistä oppijan tulisi olla kiinnostunut.
Kuinka demokraattinen koulu vastaa näihin haasteisiin?
Demokraattisessa koulussa ei yleensä ole oppitunteja, ellei niitä erikseen pyydetä. Luokkajakoa tai ikäryhmäjakoa ei myöskään ole. Tämä antaa oppilaille mahdollisuuden muodostaa oman fyysisen ja sosiaalisen ympäristönsä omista tarpeistaan käsin. Kiusaamista ei demokraattisissa kouluissa yleensä juurikaan esiinny. Luultavasti tämä oman "reviirin" ja oman tilan muodostaminen vähentää tarvetta muiden kiusaamiselle tai huomionhakuisuudelle. Lisäksi se, että jokainen tekee sitä mikä kiinnostaa, on lähtökohtaisesti asetelma, jossa erilaisuutta opitaan kunnioittamaan.
Oppilailla ja opettajilla on yhtäläinen äänioikeus koulua koskevissa asioissa. Tämä kasvattaa osallistumiseen, itseohjautuvuuteen ja toiminnallisuuteen passivoimisen sijaan. Joissain kouluissa jokaisella osallistujalla on lisäksi veto-oikeus, eli kaikkien tulee puoltaa tai myöntyä ratkaisuun ennen sen vahvistamista. Usein yhteisäänestyksellä päätetään mm. joka vuosi se, ketkä opettajat jatkavat koulussa. (Joskus päätösvalta tästä voi olla rehtorilla.) Pienimpien oppilaiden kiinnostus ei ehkä riitä päätöksentekoon, eikä ketään myöskään pakoteta siihen osallistumaan.
Opetussuunnitelmaa ei yleensä ole, tai opettajalla voi olla oma toimintasuunnitelmansa jota hän seuraa, mutta ketään ei pakoteta osallistumaan opetukseen. Tiedonlähteinä oppilaalla on kaikkien opettajien lisäksi kaikki muut oppilaat ja kaikki tilat ja materiaalit (kirjat, internet, taideluokat, monet erilaiset tilat, piha, jne...). Kuinka kukaan sitten oppii esimerkiksi lukemaan, jos sitä ei opeteta? Kumma kyllä, lähes kaikki oppivat - omassa aikataulussaan. Lähes kaikkihan oppivat myös puhumaan, vaikka sitä ei meille erikseen opeteta. Onkohan se siis sittenkään niin kummallista...
"Älä opeta lasta lukemaan - anna hänelle syy opetella lukemaan."
Mitä tästä kaikesta nyt oikein pitäisi ajatella?
Allekirjoittaneen kritiikki vallitsevaa koulujärjestelmää kohtaan on kasvanut entisestään. Olisi todella mielenkiintoista tuoda demokraattisen koulun periaatteita myös normaaliin opetukseen. Esimerkiksi numeerinen arviointi ei ole lakisääteistä Suomessa (paitsi 8. ja 9. luokilla). Miksi niin harvat kunnat ja koulut hyödyntävät tätä vapautta olla arvioimatta? Myöskään opetusmenetelmiä ei ole määrätty laissa. Miksi niin monet opettajat silti käyttävät perinteistä "kirjat ja korvat auki, kaadan täältä tietoa päähänne" -menetelmää?
Tällä hetkellä kaikki lapset ja nuoret on Suomessa sidottu opetussuunnitelmaan. Myös ne, jotka ovat yksityiskoulussa tai kotikoulussa. Siksi lainsäädännön puitteissa täysin vapaan, demokraattisen koulun järjestäminen Suomessa ei tällä hetkellä onnistu. Olisi kuitenkin korkea aika herättää kiivasta keskustelua siitä, mitkä pedagogiset linjaukset ovat nykyisen OPSn tai useimpien koulujen menettelytapojen takana. Millaisia tulevaisuuden aikuisia meidän kouluissamme tällä hetkellä kasvatetaan? Luoko yleisopetus itsessään tarvetta erityisopetukselle ja puitteet monille ongelmille?
Vastaako demokraattinen koulu sitten kaikkien oppijoiden tarpeisiin? Ei välttämättä, sillä yhtä kaikille sopivaa tapaa ei (tässäkään) asiassa luultavasti ole olemassa. Demokraattinen koulu voi kuitenkin vastata huomattavasti useampien oppijoiden tarpeisiin, kuin nykyinen järjestelmä. Myös erityistä tukea tarvitsevien oppijoiden kohdalla voidaan toteuttaa demokraattista lähestymistapaa - kenties henkilökohtaisen avustajan tukemana.
Demokraattisen koulun periaatteiden pohtiminen voi ajaa kasvatustieteen opiskelijan nk. syvien vesien äärelle. Teenkö minä oikeasti hyvää ja arvokasta työtä? Mitä voisin tehdä toisin? Olenko minä hyvä opettaja? Miksi oppilaiden pitäisi kiinnostua tästä? Yritänkö saada lapsia kiinnostumaan aiheista, joiden oikeasti tiedän olevan heille turhaa ajanhaaskausta? Jos oppilaat voisivat äänestää opettajansa, saisinko minä jäädä?
Nämä voivat olla pelottavia kysymyksiä, ja siksi uudessa, erilaisessa toimintamallissa nähdään helposti ensin mahdollisuuksien sijaan uhkia. Opettajat saattavat myös pelätä, että heitä ei enää tarvita kouluissa yhtä paljon kuin tähän asti, jolloin heitä uhkaisi työttömyys. Tämä ei oikeastaan ole aiheellinen pelko, sillä opettajia ja aikuisia tarvittaisiin kouluissa edelleen, heidän roolinsa vain olisi erilainen. Emmehän anna pelkoihin perustuvien ennakkoluulomme tyrmätä mahdollisuuksia ja vaihtoehtoisia toimintatapoja?
Pohtikaamme kukin kohdallamme: Miksi me teemme koulun juuri tällaiseksi?
"Jokainen organisaatiohan on lopultakin vain vaate, joka verhoaa elämää...
Kaiken elävän täytyy muuntua, ja oikeastaan
vain muuntuva on elävää."
- Rudolf Steiner
Kuvat: lookforart/deviantART.com
