4.5.2013

Keväinen flashmob ja Pink Floydin haamu

Tiistai 23.4.2013

Muistatko rockyhtye Pink Floydin? Yhtyeen haamu on nähty kummittelemassa kampuksellamme. Kolmekymmentäneljä vuotta sitten Pink Floyd julkaisi legendaarisen The Wall albuminsa, josta löytyy muun muassa menestyskappale Another Brick in the Wall. Tämä väkevä ja edelleen ajankohtainen kappale kirjoitettiin aikoinaan kritiikkinä yksilöitä kesyttävää ja yhdenmukaistavaa koulutusjärjestelmää ja massakasvatusta vastaan. Mitä nykyisestä koulujärjestelmästämme tulisi sitten tämän laulun valossa ajatella nyt 34 vuotta myöhemmin?



"We don't need no education.
We don't need no thought control.
No dark sarcasm in the classroom.
Teacher leave them kids alone
Hey! Teacher! Leave them kids alone!
All in all it's just another brick in the wall.
All in all you're just another brick in the wall."

Kasvatuksessa on perinteisesti painotettu kuria: kiltteyttä ja tottelevaisuutta on pidetty kasvatettavan hyveenä. Kurin kasvun kannalta hyvänä puolena on pidetty turvallisia rajoja, mutta sitä on myös aiheesta kritisoitu yksilöllisyyden tukahduttamisesta. Liian vapaata kasvatusta on taas kritisoitu siitä, että se jättää varttuvat lapset heitteille antaessaan heille liikaa vapautta. Mitä tästä kaikesta sitten pitäisi ajatella? Miksi Herätyskellomafia on vuonna 2013 halunnut tuoda luennolle Pink Floydin aaveen?



Mikä oli sitten flashmobimme tarkoitus? Ainakin herättää pohtimaan tiettyjä kriittisiä kysymyksiä. Emme olleet siis liikkeellä niinkään mollaammassa koulutustamme tai väittämässä sen olevan läpimätä. Kysymysmerkki on kuitenkin lopulta huutomerkkiä tärkeämpi. Millaista aikuiskasvatusta me täällä yliopistolla tarvitsemme? Tarvitsemmeko edelleen aikuiskasvatusta ja opettamista ylhäältä päin, jossa joku tietää meitä paremmin? Vai tarvitsemmeko enemmän kasvamaan saattamista ja tasa-arvoisten toisiaan arvostavaa vuorovaikutusta? Tarvitsemmeko tallettavaa kasvatusta, jossa

"1) Opettaja opettaa, ja oppilaita opetetaan.
2) Opettaja tietää kaiken, ja oppilaat eivät tiedä mitään.
3) Opettaja ajattelee, ja oppilaat ovat ajattelun kohteita.
4) Opettaja puhuu, ja oppilaat kuuntelevat nöyrinä.
5) Opettaja pitää kuria, ja oppilaat alistuvat.
6) Opettaja tekee valintoja vaatien niiden hyväksymistä, ja oppilaat tottelevat.
7) Opettaja toimii, ja oppilailla on harhakuva toiminnasta opettajan toiminnan kautta.
8) Opettaja valitsee opetusohjelman sisällön, ja oppilaat (joiden mielipidettä ei kysytä) omaksuvat sen.
9) Opettaja samastaa tiedon auktoriteetin omaan henkilökohtaiseen auktoriteettiinsa, jonka hän asettaa oppilaiden vapautta vastaan.
10) Opettaja on oppimisprosessin subjekti, kun taas oppilaat ovat pelkkiä objekteja."
-Paulo Freire, Sorrettujen pedagogiikka

Onko opinnoissamme riittävästi vapautta? Saammeko ohjata omaa oppimistamme riittävästi vai holhotaanko meitä liikaa? Toisaalta, jos meille annetaan tilaisuus itseohjautuvaan oppimiseen, tartummeko opiskelijoina näihin tilaisuuksiin vai tyydymmekö mieluummin lapsen asemaan? Haluammeko kriittistä aktiivisuutta vai onko lopulta kuitenkin kaikkien kannalta helpompaa passiivisesti vastaanottaa ja lusia luennolla hiljaa? Voisi kuvitella, että aikuisina pystyisimme ottamaan huomattavasti enemmän vastuuta omasta oppimisestamme kuin lapsena - olemmehan oppimisen tulevia asiantuntijoita yhteiskunnassamme! Muistuttavatko oppimisympäristömme kuitenkin vielä yliopistossakin liikaa ekaluokan tunteja, jossa edessä oleva tietää parhaiten? Haluammeko edes kasvaa omasta oppimisesta vastuun ottaviksi aikuisoppijoiksi?

"All in all you're just another brick in the wall" - mitä tämä oikein tarkoittaa? Mikä ihmeen tiili ja millä hiivatin seinällä? Löytyisikö yksi mahdollinen vastaus yliopistollamme lisääntyneestä markkinaorientaatiosta? Olemmeko nykyään opiskelijoina laitoksellemme yhtä kuin 55op vuodessa? Vai olemmeko jotain enemmän? Ollaanko meistä kiinnostuneita muuten kuin rahasäkkinä? Ollaanko meistä kiinnostuneita ihmisinä vai shekkeinä? Esimerkiksi OKL:ssä on joukko yleisen haun kautta tulleita POM-opiskelijoita, jotka eivät suorita kokonaista tutkintoa, vaan ainoastaan POM-opinnot, joilla he saavat luokanopettajanpätevyyden. Tätä ryhmää kohdellaan nykyään toisinaan toisen luokan kansalaisina, koska he tarkoittavat laitokselle pelkkiä menoja. Erityisesti muutama nimeltä sanomaton henkilökunnasta kohtelee tätä joukkoa hyvin kylmästi ja tylysti sekä on muun muassa kieltäytynyt antamasta kyseisille opiskelijoille opinto-ohjausta, mikä tuntuu hyvin kyseenalaiselta. Ei ihme, että nämä opiskelijat eivät halua mainita omaa opintopolkuaan, vaan joutuvat jopa häpeämään ja peittelemään omia "itsekkäitä valintojaan". Tulisiko tätä ryhmää kuitenkin kohdella ihmisarvoisesti ja kohteliaasti sen sijaan että heitä kohdeltaisiin kuin koiria? Onko kohtuullista syyttää opiskelijaa siitä, että hänen opintopolkunsa ei sovi laitoksen ja yliopiston rahoitusjärjestelmään? Onko sivistys edelleen kampuksella opiskelijoiden tehotuotantoa tärkempää vai menneiden talvien lumia? Tehdäänkö meistä tiiliä yhä enemmän yrityksen logiikalla toimivan yliopiston seinälle?


Astumme saliin, alamme soittaa ja kysymme laulun muodossa: minkälaista kasvatusta tarvitsemme? Emme ole enää lapsia. Tämä tarkoittaa sitä, että meitä ei tulisi myöskään kohdella lapsien tapaan, eikä meidän itse tulisi käyttäytyä kuin avuttomat lapset. Flashmobissamme kukitettu Matti Rautiainen, joka on tunnettu eloisana luennoitsijana, kuittasi tempauksemme humoristisesti: "Me ollaan aikuisia eikä lapsia: voidaan jatkaa vanhaan malliin". Mutta olemmeko me todella aikuisia, käyttäydymmekö opiskelijoina kuin aikuiset? Puhummeko omalla äänellämme vai puhuuko meidän äänellämme ympäröivä yhteisömme, joka on ottanut meidät kouluvuosien myötä äänitorvekseen?


Kasvatus on kuin Pink Floydin musiikkivideolla heiluva vasara: sen avulla voi sekä rakentaa että tuhota. "We don't need no thought control": on selvää, että emme tarvitse sosialisaatiota ylikorostavia oppimisympäristöjä, joissa meistä koulitaan kroonisen kilttejä, lammasmaisen alistuvia ja vastuuta pelkääviä käskyläisiä. Tällaista ylisosiaalistumista eivät tarvitse tulevaisuudessa omat oppilaammekaan, koska se johdattaisi heidät sokeaan, järjettömään tottelemiseen autonomisen järjenkäytön ja elämän sijasta. Tarvitsemme joustavuuden ja yhteistyökykyisyyden lisäksi toisinaan myös kykyä olla tottelematon, kykyä kieltäytyä toiminnasta, kykyä sanoa ei. Kaikkeen ei pidä sopeutua, eikä kaikkea tarvitse niellä. Kaikkea ei myöskään tarvitse aina kroonisesti epäillä ja haukkua! Nouskaamme opintojemme aika täyteen pituuteemme, voittakaamme oma voimattomuutemme, tulkaamme aikuisiksi. Asettukaamme voimistuvaa akateemista markkinadiktatuuria vastaan, ettei rahasta olisi kampuksella ihmistä korkeampi arvo.

Pink Floydin ovela kaksoiskielto "We don't need no education" kumoaa itsensä. Paljastaako tämä koko asian ytimen: tarvitsemme sittenkin kasvatusta. Emme siis halua, että meitä jätetään heitteille, vaan tarvitsemme koulutustamme. Emme kuitenkaan tarvitse yksilöllisyytemme kesyttämistä ja täydellistä massaan sulautumista, jossa olemme menettäneet kykymme ajatella kriittisesti ja asettua vastarintaan. Omaksukaamme tästäkin huolimatta yhteisössämme vallitsevia arvoja ja normeja, mutta koetelkaamme niitä ensin kriittisesti ja korvatkaamme väljähtäneet paremmilla. Halutessamme muutosta meidän täytyy opiskelijoina olla valmiit perustelemaan kantamme uskottavasti sen sijaan että huutaisimme vain "Muutos! Muutos". Jos opintomme ovat joiltain osin huonoja, meidän ei tarvitse sietää sitä suljetuin huulin, vaan voimme opetella yhdessä kehittämään korkeakoulupedagogiikkaa ja kasvaa siinä sivussa kasvatusalan muutostoimijoiksi. Ja jos meitä kohdellaan kuin rahasäkkiä, vaatikaamme takaisin ihmisyytemme.

Varjoakatemiassa koulutuksen poliittisuutta ja tragikomiikkaa

Huhtikuun puolella saatiin nauttia kahdesta Varjoakatemian dialogisesta ja kiireettömästä oppimistuokiosta. Ensimmäistä setittivät koulutuksen poliittisuuteen syventyneet yliopistomme opiskelijat Esko Harni & Joonatan Virtanen (16.4.) ja jälkimmäistä saapuivat vetämään opettajankoulutuslaitoksen johtoryhmään kuuluvat Emma Kostiainen & Matti Rautiainen (23.4.) otsakkeella "Olipa kerran ilo, mutta onko enää?"


16.4.2013: "Koulutuspolitiikan ajankuva - valta ja kamppailu tänään"

Alustuksen aloitti filosofiaa, elämänkatsomustietoa sekä luokanopettajakoulutusta kolunnut ja yrittäjyyskasvatusta kriittisesti tutkinut Esko Harni, joka tietyllä tapaa keskittyi puheessaan opettajan näkökulman ja toimintaposition tarkasteluun koulutuspolitiikan valtakamppailussa. Harni peilaa aikamme koulutuspolitiikkaa usein juuri yrittäjyyskasvatuksen kautta, joka arvoneutraalia esittävässä mutta silti uusliberalistisessa ideologiassaan ilmentää osuvasti ajan koulutuspoliittista henkeä. Varkoajatemiassa Harni muun mussa teoretisoi, että koulun arjessa tapahtuvat pedagogisesti hyvältäkin näyttävät muutokset (esim. yhteistoiminnallisuuden ja kouludemokratian lisääntyminen) eivät välttämättä johdakaan lopulta yhteiskunnallisesti hyvään lopputulokseen, jos muutoksen yhteiskunnallinen/ koulutuspoliittinen syy ja tavoite ovat vääriä. Esimerkinomaisena kärjistyksenä voisi kysyä vaikka, että mikä on yhteistoiminnallisuutta ja sosiaalisuutta korostavan koulun tarkoitus: kasvattaa lapsista toistensa ihmisyyden arvon ymmärtäviä dialogisia keskustelijoita vaiko kasvattaa lapsista rahan arvon ymmärtäviä taitavia sosiaalisia pelaajia yritysmaailman tarpeisiin?

Mielestäni teoriassa on perää mutta silti myös heikkoja kohtia: nähdäkseni juuri tässä kohtaa yksittäinen opettaja pystyy omalla tietoisella pedagogiikallaan määrittelemään esimerkiksi juuri yhteistoiminnallisuuden "arvolatauksen", ja tiedostava luokanopettaja pystyy työssään muutenkin vaikuttamaan omalla toiminnallaan melko paljon oppilaidensa arvoihin ja asenteisiin (ja sitä kautta heidän moraalikasvuun) huolimatta siitä, että koulutuspolitiikassa puhaltaisi mainstream-tasolla vaikkapa vastakkaisen arvomaailman puhuri. Tässä mielessä juuri opettajankouluslaitoksilla on todella vaikuttava rooli siinä yhtälössä, että millaiseen maailmankatsomukseen koulutettu opettajakunta kasvattaa lapsia koulussa, vaikka toki koulun arvomaailmaa muovaa osaltaan myös koulun rakenteet, joihin vaikuttavat muut yhteiskunnalliset tahot voimakkaammin kuin opettajankoulutuslaitokset tai yksittäiset opettajat. Siispä opettaja kasvattaa lapsia ja koulu rakenteillaan kasvattaa lapsia, joko samoilla tai erilaisilla kasvatustavoitteilla, ja se mitä syntyy lopputuloksena on enemmän tai vähemmän "under debate".

Harnin jälkeen jälkimmäisellä puoliskolla jatkoi vieläkin enemmän koulutuksen yhteiskunnallisuutta avannut valtio-opin pääaineopiskelija Joonatan Virtanen, joka tunnetaan myös Jyväskylän ylioppilaskunnan hallituksen ex-puheenjohtajana ja nykyisenä yliopistomme hallituksen eli yliopistomme ylimmän päättävän elimen opiskelijajäsenä. Virtasen ote oli politiikkatieteellinen ja koulutuspolitiikkaa taustoittaeessaan hän kertoi myös paljon muuta yhteiskunnallista analyysia sitoen teoreettisuuden ja käytännöllisyyden yhteen. Puheenaiheina esiintyi muun muassa politiikka-sanan merkitys, poliittisen vallan ja kamppailun luonne, yhteiskunnalliset etujärjestöt (mm. OAJ), koulureformit, joustavuus ja autonomisuus kasvatustavoitteina, koulutuspolitiikan kohteet, yksityiskoulut ja piilo-opetussuunnitelma.

Taisipa joku mainita myös, että "kasvatus on poliittista". Toinen heitti, että "koulutus on poliittista".





23.4.2013: "Olipa kerran ilo, mutta onko enää?"

Viikko koulutuksen poliittisuuden ruotimisen jälkeen päästiin ilon äärelle, ja sinne meidät veivät OKL:n sympaattinen varajohtaja Matti Rautiainen ja aurinkoinen pedagoginen johtaja Emma Kostiainen. "Olipa kerran ilo, mutta onko enää?" oli tyylilajiltaan ainakin hurmaannuttava narratiivi, empiiris-analyyttinen tutkimus, pseudotieteellinen artikkeli, Opettajankoulutuslaitoksen Sanomien pääkirjoitus ja tragikoominen pakana, mutta ennen kaikkea dialoginen oppimistilanne ja oivaltava essee. Suosittelen tsekkaamaan näin jälkikäteenkin.

Tässä vielä luentomuistiinpanot-tyylilajissa omia tuokiosta heränneitä ajatuksiani. Toivottavasti nämä tuovat sinulle iloa, tai edes ilottomuutta:
  • Ilo kietoutuu onnellisuuteen: englannissa monesti näihin viitataan samalla sanalla (happy).
  • "Happy children learn better. That may sound banal, but that's also true."
  • Oppimisen ilossa on keskeistä: motivaatio (oppimisorientaatio), spontaanius, kiireettömyys.
    --> Kuinka hyvin oppimisen ilon ylläpitämisessä onnistuu peruskoulu, joka usein sivuuttaa oppilaiden kiinnostuksen kohteen ja jossa oppimisella on välinearvo ja jossa opetus on monesti kaavamaista sekä OPS-ähkyistä suorittamista kiireessä? Kuinka paljon paremmin asiat ovat edes yliopistossa?
  • Nauru voi kasvatuksessa ja opetuksessa olla lähennyttävä tai etäännyttävä... mutta naura silti! :)
    Itselle nauramisen taito ja naurun käsittely kasvatuksen keskiöön!
  • Tapahtuvatko koulutukset tylsänvarmassa harmaassa välitilassa? Koulussa olevien ihmisten ei tarvitse sopeutua ilottomuuden struktuureihin, voi myös itse muuttaa niitä. Iloa ja synkkyyttä rohkeasti kasvatuksen estradille (= draama, luottava dialoginen pedagogiikka).
  • "Suuren osan tuskastanne olette itse valinneet." Okei true that, mutta se ei ole tekosyy olla muuttamatta myös koulun rakenteita paremmiksi.
  • "Iloisuus on merkki onnistumisesta elämässä, ilottomuus epäonnistumisesta."
  • "Maailma ois parempi paikka jos kaikki vaa halaisi toisiaan."





Entä millaisia mietteitä Sinulle herää tallenne katsottuasi? 



Hymyile ja politisoidu, niin Herätyskellomafiakin tekee! Yksilöinä yhdessä!