Keväinen flashmob ja Pink Floydin haamu

Tiistai 23.4.2013

Muistatko rockyhtye Pink Floydin? Yhtyeen haamu on nähty kummittelemassa kampuksellamme. Kolmekymmentäneljä vuotta sitten Pink Floyd julkaisi legendaarisen The Wall albuminsa, josta löytyy muun muassa menestyskappale Another Brick in the Wall. Tämä väkevä ja edelleen ajankohtainen kappale kirjoitettiin aikoinaan kritiikkinä yksilöitä kesyttävää ja yhdenmukaistavaa koulutusjärjestelmää ja massakasvatusta vastaan. Mitä nykyisestä koulujärjestelmästämme tulisi sitten tämän laulun valossa ajatella nyt 34 vuotta myöhemmin?

"We don't need no education.
We don't need no thought control.
No dark sarcasm in the classroom.
Teacher leave them kids alone
Hey! Teacher! Leave them kids alone!
All in all it's just another brick in the wall.
All in all you're just another brick in the wall."

Kasvatuksessa on perinteisesti painotettu kuria: kiltteyttä ja tottelevaisuutta on pidetty kasvatettavan hyveenä. Kurin kasvun kannalta hyvänä puolena on pidetty turvallisia rajoja, mutta sitä on myös aiheesta kritisoitu yksilöllisyyden tukahduttamisesta. Liian vapaata kasvatusta on taas kritisoitu siitä, että se jättää varttuvat lapset heitteille antaessaan heille liikaa vapautta. Mitä tästä kaikesta sitten pitäisi ajatella? Miksi Herätyskellomafia on vuonna 2013 halunnut tuoda luennolle Pink Floydin aaveen?

Mikä oli sitten flashmobimme tarkoitus? Ainakin herättää pohtimaan tiettyjä kriittisiä kysymyksiä. Emme olleet siis liikkeellä niinkään mollaammassa koulutustamme tai väittämässä sen olevan läpimätä. Kysymysmerkki on kuitenkin lopulta huutomerkkiä tärkeämpi. Millaista aikuiskasvatusta me täällä yliopistolla tarvitsemme? Tarvitsemmeko edelleen aikuiskasvatusta ja opettamista ylhäältä päin, jossa joku tietää meitä paremmin? Vai tarvitsemmeko enemmän kasvamaan saattamista ja tasa-arvoisten toisiaan arvostavaa vuorovaikutusta? Tarvitsemmeko tallettavaa kasvatusta, jossa

"1) Opettaja opettaa, ja oppilaita opetetaan.
2) Opettaja tietää kaiken, ja oppilaat eivät tiedä mitään.
3) Opettaja ajattelee, ja oppilaat ovat ajattelun kohteita.
4) Opettaja puhuu, ja oppilaat kuuntelevat nöyrinä.
5) Opettaja pitää kuria, ja oppilaat alistuvat.
6) Opettaja tekee valintoja vaatien niiden hyväksymistä, ja oppilaat tottelevat.
7) Opettaja toimii, ja oppilailla on harhakuva toiminnasta opettajan toiminnan kautta.
8) Opettaja valitsee opetusohjelman sisällön, ja oppilaat (joiden mielipidettä ei kysytä) omaksuvat sen.
9) Opettaja samastaa tiedon auktoriteetin omaan henkilökohtaiseen auktoriteettiinsa, jonka hän asettaa oppilaiden vapautta vastaan.
10) Opettaja on oppimisprosessin subjekti, kun taas oppilaat ovat pelkkiä objekteja."
-Paulo Freire, Sorrettujen pedagogiikka

Onko opinnoissamme riittävästi vapautta? Saammeko ohjata omaa oppimistamme riittävästi vai holhotaanko meitä liikaa? Toisaalta, jos meille annetaan tilaisuus itseohjautuvaan oppimiseen, tartummeko opiskelijoina näihin tilaisuuksiin vai tyydymmekö mieluummin lapsen asemaan? Haluammeko kriittistä aktiivisuutta vai onko lopulta kuitenkin kaikkien kannalta helpompaa passiivisesti vastaanottaa ja lusia luennolla hiljaa? Voisi kuvitella, että aikuisina pystyisimme ottamaan huomattavasti enemmän vastuuta omasta oppimisestamme kuin lapsena - olemmehan oppimisen tulevia asiantuntijoita yhteiskunnassamme! Muistuttavatko oppimisympäristömme kuitenkin vielä yliopistossakin liikaa ekaluokan tunteja, jossa edessä oleva tietää parhaiten? Haluammeko edes kasvaa omasta oppimisesta vastuun ottaviksi aikuisoppijoiksi?

"All in all you're just another brick in the wall" - mitä tämä oikein tarkoittaa? Mikä ihmeen tiili ja millä hiivatin seinällä? Löytyisikö yksi mahdollinen vastaus yliopistollamme lisääntyneestä markkinaorientaatiosta? Olemmeko nykyään opiskelijoina laitoksellemme yhtä kuin 55op vuodessa? Vai olemmeko jotain enemmän? Ollaanko meistä kiinnostuneita muuten kuin rahasäkkinä? Ollaanko meistä kiinnostuneita ihmisinä vai shekkeinä? Esimerkiksi OKL:ssä on joukko yleisen haun kautta tulleita POM-opiskelijoita, jotka eivät suorita kokonaista tutkintoa, vaan ainoastaan POM-opinnot, joilla he saavat luokanopettajanpätevyyden. Tätä ryhmää kohdellaan nykyään toisinaan toisen luokan kansalaisina, koska he tarkoittavat laitokselle pelkkiä menoja. Erityisesti muutama nimeltä sanomaton henkilökunnasta kohtelee tätä joukkoa hyvin kylmästi ja tylysti sekä on muun muassa kieltäytynyt antamasta kyseisille opiskelijoille opinto-ohjausta, mikä tuntuu hyvin kyseenalaiselta. Ei ihme, että nämä opiskelijat eivät halua mainita omaa opintopolkuaan, vaan joutuvat jopa häpeämään ja peittelemään omia "itsekkäitä valintojaan". Tulisiko tätä ryhmää kuitenkin kohdella ihmisarvoisesti ja kohteliaasti sen sijaan että heitä kohdeltaisiin kuin koiria? Onko kohtuullista syyttää opiskelijaa siitä, että hänen opintopolkunsa ei sovi laitoksen ja yliopiston rahoitusjärjestelmään? Onko sivistys edelleen kampuksella opiskelijoiden tehotuotantoa tärkempää vai menneiden talvien lumia? Tehdäänkö meistä tiiliä yhä enemmän yrityksen logiikalla toimivan yliopiston seinälle?

Astumme saliin, alamme soittaa ja kysymme laulun muodossa: minkälaista kasvatusta tarvitsemme? Emme ole enää lapsia. Tämä tarkoittaa sitä, että meitä ei tulisi myöskään kohdella lapsien tapaan, eikä meidän itse tulisi käyttäytyä kuin avuttomat lapset. Flashmobissamme kukitettu Matti Rautiainen, joka on tunnettu eloisana luennoitsijana, kuittasi tempauksemme humoristisesti: "Me ollaan aikuisia eikä lapsia: voidaan jatkaa vanhaan malliin". Mutta olemmeko me todella aikuisia, käyttäydymmekö opiskelijoina kuin aikuiset? Puhummeko omalla äänellämme vai puhuuko meidän äänellämme ympäröivä yhteisömme, joka on ottanut meidät kouluvuosien myötä äänitorvekseen?

Kasvatus on kuin Pink Floydin musiikkivideolla heiluva vasara: sen avulla voi sekä rakentaa että tuhota. "We don't need no thought control": on selvää, että emme tarvitse sosialisaatiota ylikorostavia oppimisympäristöjä, joissa meistä koulitaan kroonisen kilttejä, lammasmaisen alistuvia ja vastuuta pelkääviä käskyläisiä. Tällaista ylisosiaalistumista eivät tarvitse tulevaisuudessa omat oppilaammekaan, koska se johdattaisi heidät sokeaan, järjettömään tottelemiseen autonomisen järjenkäytön ja elämän sijasta. Tarvitsemme joustavuuden ja yhteistyökykyisyyden lisäksi toisinaan myös kykyä olla tottelematon, kykyä kieltäytyä toiminnasta, kykyä sanoa ei. Kaikkeen ei pidä sopeutua, eikä kaikkea tarvitse niellä. Kaikkea ei myöskään tarvitse aina kroonisesti epäillä ja haukkua! Nouskaamme opintojemme aika täyteen pituuteemme, voittakaamme oma voimattomuutemme, tulkaamme aikuisiksi. Asettukaamme voimistuvaa akateemista markkinadiktatuuria vastaan, ettei rahasta olisi kampuksella ihmistä korkeampi arvo.

Pink Floydin ovela kaksoiskielto "We don't need no education" kumoaa itsensä. Paljastaako tämä koko asian ytimen: tarvitsemme sittenkin kasvatusta. Emme siis halua, että meitä jätetään heitteille, vaan tarvitsemme koulutustamme. Emme kuitenkaan tarvitse yksilöllisyytemme kesyttämistä ja täydellistä massaan sulautumista, jossa olemme menettäneet kykymme ajatella kriittisesti ja asettua vastarintaan. Omaksukaamme tästäkin huolimatta yhteisössämme vallitsevia arvoja ja normeja, mutta koetelkaamme niitä ensin kriittisesti ja korvatkaamme väljähtäneet paremmilla. Halutessamme muutosta meidän täytyy opiskelijoina olla valmiit perustelemaan kantamme uskottavasti sen sijaan että huutaisimme vain "Muutos! Muutos". Jos opintomme ovat joiltain osin huonoja, meidän ei tarvitse sietää sitä suljetuin huulin, vaan voimme opetella yhdessä kehittämään korkeakoulupedagogiikkaa ja kasvaa siinä sivussa kasvatusalan muutostoimijoiksi. Ja jos meitä kohdellaan kuin rahasäkkiä, vaatikaamme takaisin ihmisyytemme.